Kaarina-salin flyygelin avajaiskonsertin ohjelma

Selim Palmgren 

24 preludia op. 17 

 1. Andante 
 2. Kansan tapaan - I folkton - In Folk Style 
 3. Allegretto con grazia 
 4. Tempo di Valse (poco moderato) 
 5. Presto 
 6. Sarabande 
 7. Un poco mosso 
 8. Allegro feroce 
 9. Kehtolaulu - Vaggvisa - Cradle Song 
 10. Kansan tapaan - I folkton - In Folk Style 
 11. Unikuva - Drömbild - Dream Picture 
 12. Meri - Havet - The Sea 
 13. Veloce 
 14. Pesante 
 15. Piiritanssi - Ringdans - Round Dance 
 16. Andante con moto 
 17. Allegro agitato 
 18. Duo 
 19. Linnunlaulua - Fågelsång - Bird Song 
 20. In Memoriam 
 21. Un poco mosso 
 22. Kansan tapaan - I folkton - In Folk Style 
 23. Venezia 
 24. Sota - Kriget - The War 

*  *  *  *  * 

Frédéric Chopin 

Op. 25, 12 etydiä 

No. 1: Étude in A-flat major, Aeolian Harp, or Shepherd Boy (1836) No. 2: Étude in F minor, The Bees (1836) 
No. 3: Étude in F major, The Horseman (1836) 
No. 4: Étude in A minor (1832–1834) 
No. 5: Étude in E minor, (1832–1834) 
No. 6: Étude in G-sharp minor, Thirds (1832–1834) 
No. 7: Étude in C-sharp minor, Cello (1836) 
No. 8: Étude in D-flat major, Sixths (1832–1834) 
No. 9: Étude in G-flat major, Butterfly (1832–1834) 
No. 10: Étude in B minor, Octave (1832–1834) 
No. 11: Étude in A minor, Winter Wind (1834) 
No. 12: Étude in C minor, Ocean (1836)

*  *  *  *  * 

Selim Palmgrenin 24 preludia 

Henrik Järvi 

Palmgrenin 24 preludia on monien muiden säveltäjien preludikokoelmien tapaan sarja lyhyehköjä kappaleita, jotka jokaiseen sävellajiin sijoittuen tarjoavat esittäjälleen hyvin vaihtelevia musiikillisia ja taidollisia haasteita. Preludikokoelmille tyypillistä on juuri tasapaino taiteellisten ja taidollisten elementtien välillä. 

Palmgren kirjoittaa Chopinin etydeistä ja preludeista muistelmissaan: ”Chopinin etydit merkitsevät suorastaan kumousta pianotekniikan alalla – mikä uusi, kiehtova sävelmaailma tässä avautuu. Chopinin etydit tarjoavat soinnullisia, rytmillisiä ja klaveerimekaanisia ongelmia, joiden ratkaiseminen varmasti yhä vielä hyvinkin kauan kiinnostaa niin ammattisoittajia kuin maallikoitakin. – Chopinin 24 preludia liittyvät sisällöltään, osittain myös muodollisesti nokturnoihin ja etydeihin. Tapaamme preludien joukossa useita puhtaasti nokturnontapaisia kappaleita, esim. Des- ja Fis-duuri-preludit. Pikemmin etydimäisiä luonteeltaan taas ovat esim. b-molli- ja fis-molli- preludit.” 

Näitä ajatuksia heijastellen voi tarkastella Palmgrenin omaa preludikokoelmaa. Palmgren on luonut preludeihin erityisesti tekstuurin kerroksellisuuteen, balanssiin ja sointiin liittyviä haasteita. Pianistisesti kappaleet ulottuvat molemman käden osalta koko klaviatuurin alueelle, suosien usein käsien ristikkäisyyksiä musiikillisessa dialogissaan. Tekstuuri vaatii monenlaista kykyä vaihtelevien kosketusten, artikulaatioiden, karakterien ja hienovaraisen soinnillisen värityksen tuottamiseen. Palmgrenin preludeissa molemmat kädet ovat tasavahvoja esittäjiä, ja vasen toimii yhtä usein solistina kuin oikea säestäjänä. Käsiltä vaaditaan kontrastoivia soinnillisia tehtäviä. Pianistinen monipuolisuus on elementti, joka näkyy kaikessa Palmgrenin pianomusiikissa. Itse yllätyin näiden ensivaikutelmaltaan pienten kappaleiden esittäjälleen asettamista vaatimuksista. 

Preludit ovat Palmgrenin kypsän luomisvaiheen ensimmäinen laaja teoskokonaisuus. Niiden kautta hän edelleen etsi ja kokeili pianistisen ilmaisun mahdollisuuksia ja kehitti omaa sävelkieltään. On helppo nähdä Palmgrenin preludit porttina ja perustana, ehkä jopa edellytyksenä hänen muun pianotuotantonsa suvereenille esittämiselle. Palmgren kertoi mieluisasti yllättyneensä kuullessaan erään Pariisin konservatorion pianonsoitonopettajan käyttävän hänen 24 preludiaan opetusohjelmistona. Mielestäni preludit sopivatkin tähän tarkoitukseen erinomaisesti vielä tänäkin päivänä. 

Berliinissä Palmgren esitteli preludikokoelmansa Busonille kommenttien toivossa. Busonin vaikutusta voidaan ehkä tunnistaa Palmgrenin pianismissa balansoinnin, polyfonian ja pedaalinkäytön haastavuuteen liittyen. Omaperäisenä ja tuotteliaana pianosäveltäjänä Palmgren kuitenkin loi pianistisen kielensä itse, ja hänen tuotannostaan tunnistettavat mahdolliset vaikutteet ovat lähes yksinomaan spekulatiivisia.
Palmgrenin aikalaiset eivät aina ymmärtäneet preludikokoelman pianistista ulottuvuutta, vaan arvostelivat teoksia lähinnä niiden musiikillisen syvällisyyden perusteella. Armas Maasalo kirjoitti vuonna 1964: ”Italiassa, Pesarossa ja Porretassa, 1907 syntyneessä 24 preludin sarjassa op. 17 Palmgren asettuu rohkeasti vertailtavaksi Chopinin rinnalle; Debussyn preludien ensimmäinen vihko ilmestyi hieman myöhemmin (1910). Kokonaisuutena sävellys ei kestä kritiikkiä – kirjavan sarjan osien joukossa on paljon toisarvoisia numeroita. Mutta parhaat lisäävät Palmgrenin säveltäjäkuvaan persoonallisia piirteitä.” 

Palmgren itse ei tiettävästi esittänyt kaikkia 24 preludia yhdessä konsertissa. Kantaesityksessä 31.10.1908 Helsingissä hän esitti kokoelmasta 12 preludia muiden pianoteosten ja orkesterisävellysten ohella. Konserttia pidetään Palmgrenin lopullisena läpimurtona säveltäjänä. 

Monet suomalaispianistit ovat osoittaneet kiinnostusta Palmgrenin preludeita kohtaan. Preludien kokonaisesityksen toteutti Ernst Linko vuonna 1933, esittäen teosta myös ulkomailla. Ensimmäisenä nauhoitti Tapani Valsta preludit Yleisradiolle 60-luvulla. Uudemmista levytyksistä ovat vastanneet Arto Satukangas (preludit 1-12) vuodelta 1985, Izumi Tateno vuodelta 1993 ja uusimpana Henri Sigfridsson vuodelta 2012. 

Kokemuksiani 24 preludin työstämisestä 

Preludit 1-8 

Ensimmäinen preludi, Andante, on kansanlauluntapainen johdanto sarjaan. Teemaa kommentoivat vaihteleviin rekistereihin ja nyansseihin kirjoitetut katkelmat. Tekstuurin legato-oktaavikulut ja polyfonia edustavat täysipainoista pianismia, ja urkupisteet tuovat muotoon dynamiikkaa. Preludi loppuu huokaavaan forte-gestuuriin, pysähtyen e-mollisointuun. 

Toinen preludi on ensimmäinen kokoelman ”kansan tapaan” nimetyistä kappaleista ja muodoltaan kaksiosainen lied. Andante semplice -kansanlaulu soi herkästi h-mollissa, vaikka kappaleen varsinainen sävellaji onkin A-duuri. Sointu- ja oktaavitekstuuri sekä niiden sisään kirjoitettu polyfonia ovat vaativat. 

Kolmas, E-duuri-preludi Allegretto con grazia edustaa Palmgrenin usein suosimaa musiikillista ilmaisua, jolle tyypillistä on tanssinomaisuus ja keveys. Con grazia syntyy vaihtelevista tenuto-, portato- ja staccato-artikulaatioista, jotka Palmgren on yksityiskohtaisesti merkinnyt nuottiin. Tekstuuri soi koko klaviatuurin alueella. Preludin onnistuneelle esitykselle ja oikean karakterin löytämiselle keskeistä on toteuttaa Palmgrenin nuottikuva mahdollisimman tarkkaan ja välttää kaiken ylimääräisen tekeminen. Rytmiikan on tultava esiin tarkasti ja sitkeästi. Pedaalinkäytön on oltava hyvin niukkaa, jolloin tekstuuri soi paljaana ja kirkkaana. 

Portato-artikulaatio ja niukka pedaalinkäyttö jatkuvat neljännessä preludissa, Tempo di Valse (poco moderato), joka on kirjoitettu edellisen rinnakkaissävellajiin, cis-molliin. Melodia toistaa itsepintaisesti samoja säveliä, joita värittää hienovireinen, kromaattisesti vaihteleva valssisäestys. Tekstuurin soittaminen harjoittaa käden tukeutumista melodiaääneen, jonka varassa kevyempi portato-säestys toteutuu. Melodialinja kantaa läpi kappaleen, ollen samalla soinnillisen ja fyysisen vapauden harjoitus. 

Suuri kontrasti muodostuu edellisen ja viidennen, G-duuri-preludin välille. Kellopelinomainen Presto liikkuu molemmilla käsillä vikkelään ja suurta tasaisuutta vaatien. Oikeaan on kirjoitettu sormien itsenäisyyttä harjoittava, toistuva tenutosävel, joka samalla tuo teokseen kansanmusiikin sävyä. Rytmistä vaihtelua luovat synkopoidut aksentoinnit. Preludin esittäminen vaatii joustavaa ja irtonaista, vapautunutta ranne- ja sormitekniikkaa. Tässäkään preludissa ei ole pedaalille tilaa, vaan pianistin on paljastettava soittonsa ja esityksen mahdolliset puutteet sellaisenaan. Tässä mielessä teos onkin etydinomainen. 

G-duurista Palmgren siirtyy kuudenteen g-molli-preludiin Sarabande. Teoksen dramaattinen sävy tuo mieleen Griegin jousiorkesteriteokset. Kauttaaltaan neliääninen Andante cantabile ja kromaattinen sempre legatissimo -tekstuuri on pianistisesti ja ilmaisullisesti erittäin vaativa. Dynaaminen asteikko on pääosin p-pp, vaatien pianistilta ilmaisullista kykyä ja ilmeikkyyttä myös hiljaisten nyanssien esittämisessä. Teoksen rikas kromatiikka luo ja toisaalta myös vaatii kykyä erityiseen vivahteikkuuteen. Sarabande paljastaa Palmgrenin verrattoman rikkaan harmoniatajun. Tekstuuria harjoittaessa saa huomata, miten pianistisesti se on kirjoitettu: kaaret toteutuvat ja niiden sormitukselliset lukot avautuvat musiikkia tukevalla tavalla taidollisesti suvereenin esittäjän käsissä. Pedaalinkäytön on oltava hyvin pidättyväistä. 

Sarabanden nuottikuvassa näkyy Palmgrenin tarkka nuotinnus. Kaaret on syytä toteuttaa pienimpiä äänenkuljetuksen yksityiskohtia myöten nuottikuvan mukaisesti. Kaarien yli Palmgren merkitsee crescendo-diminuendo -merkinnöin musiikin pidempiä linjoja. Agogiseen fraseeraukseen taas viittaavat vastaavat graafiset symbolit. Nämä kaksi rinnakkaista merkintää toistuvat läpi Palmgrenin pianotuotannon samoissa merkityksissään. Teos päättyy barokkityyliseen rinnakkaisten sekstien laskevaan kulkuun ja forte-kadenssiin. 

Seitsemäs preludi soljuu kansanlaulunomaisesti Un poco mosso, jota säestää hieman kanteletta muistuttava synkopoitu näppäily. Melodia kulkee molemmin käsin ääriäänissä legato, tarjoten kokemuksen samanaikaisesta fraseerauksesta ohjaten kohti fyysistä vapautta – kannatellut käsivarret ovat tuettuina ääriääniin, muodostaen fraasit ja ohjaten melodian suuntaa. Vaihtelevista säestysäänistä muodostuu kiinnostavia ja herkkiä harmonioita melodian lomaan. Teos päättyy Chopinin etydien loppukadensseja muistuttaen, ja sävellaji varmistuu D-duuriksi vasta viimeisellä soinnulla. 

Kahdeksas preludi alkaa rinnakkaisessa h-mollissa. Äskeisen preludin synkopoitu säestysrytmi jatkuu, mutta tunnelma on vaihtunut tuliseen Allegro feroceen. Tämä Palmgrenille tyypillinen humoristisen ja barbaarisen yhdistelmä voi tuoda mieleen itsepintaisen suomalais-ugrilaisen kiukkukohtauksen. Säestyssoinnut säilyttävät harmonisen vaihtelevuutensa. Kadenssit ovat hullunkurisia, kuten Fis7 - G7 - F7 sekä toistuva, purkautumaton Fis7-F7. Preludi huipentuu prestissimo-puuskaan, jonka lopuksi äkkinäisesti julistetaan H-duuri-voitto. Preludi vaatii oktaavi- ja sointutekniikan irtonaisuutta ja virtuoosista hallintaa sekä modernimpaa martellato-tekniikkaa. Harmoniset vaihtelut ja väritykset on tuotava esiin nopeasti liikkuvan kudoksen sisällä. Preludi tuntuu vaativan viidennen sormen käyttöä nopeilla mustillakin oktaaveilla. 

Edellisen preludin lopun H-duurista Palmgren siirtyy rinnakkaiseen gis-molliin, Kehtolauluun. Tämä tummasävyinen kappale on hienoimpia Palmgrenin lukuisten kehtolaulusävellyksien joukossa. Teoksen kelluvat harmoniat lähestyvät ravelmaista sointimaailmaa, joskin harmoniat säilyttävät funktionaalisuutensa ja myöhäisromanttisen kromatiikkansa. Soiton fyysistä toteutusta ja soivaa vaikutelmaa ajatellen ollaan hyvin lähellä impressionistista pianismia, samoin pedaalinkäytön osalta. Toisaalta Kehtolaulun 5-ääninen polyfoninen kudos tuo mieleen kuorotekstuurin, ja Palmgren sävelsikin tämäntapaisia kehtolauluja kuorolle. Laskevat kromaattiset legatissimo-linjat sointukudoksen sisällä ovat toistuvia. Vasemman käden otteet ovat laajoja, ulottuen usein undesimiin. 

Preludit 9-12 

Kappaleen loppumattoman värikylläisyyden päällä Palmgren säilyttää kehtolaulumelodian sellaisenaan. Hypnotisoiva, meditatiivinen tai loitsuava basso toistuu gis-sävelellä osan ensi tahdista viimeiseen. Kehtolaulu pysyttelee unen rajamaille sijoittuvassa pianissimossa. Lopulta musiikki uinahtaa gis-molli-arpeggioon. Kappale on kuvaava otos Palmgrenin sävelkielestä ja pianismista, ja sen opiskeleminen antaa pianistisia ja ilmaisullisia valmiuksia mitä monimutkaisimman soinnillisen kudoksen esittämiseen. Palmgren onnistui työstämään kansanmusiikista omaperäisiä konserttikappaleita alkuperäisen musiikin perusominaisuuksia rikkomatta – päinvastoin niitä esillä pitäen. 

Kansanmelodiat soivat myös seuraavassa osassa Kansan tapaan, johon Palmgren siirtyy enharmonisesti gis-mollista As-duuriin. Toisen preludin tavoin muotona on kaksiosainen lied Andante semplice, jonka fraasikaaret ovat neljän tahdin mittaiset. Osa päättyy hidastettuun kadenssiin. Palmgrenin agogiikka käy ilmi nuottikuvasta, jossa suuret linjat ja huippukohta on merkitty crescendo-diminuendo, mutta kaarten sisässä tapahtuvat agogiset liikehdinnät graafisin merkein. Osan neliäänistä tekstuuria voisi rinnastaa Chopinin tai Schumannin koraalimaisiin harmoniakulkuihin. Sen laulu jatkaa luontevasti Kehtolaulun legato-tekstuuria, kehittyen tässä voimallisempaan ja ilmaisullisempaan suuntaan. Kappaletta voi pitää sointusoiton legato cantabile - harjoituksena, jossa esittäjältä vaaditaan soinnillista voimaa, dynamiikkaa ja fraseerausta. Tämä on mahdollista vain fyysisesti vapaiden, soivien käsivarsien avulla. 

Yhdestoista preludi, Unikuva on saanut esitysohjeekseen Vibrato - väristen. Värinä viittaa liikkeeseen, ja värisevät kuvioinnit tuottavat soivia värejä. Palmgren on lisännyt esitysohjeeksi non troppo presto, joka antaa kuvioinnin synnyttämille väreille tilan. Unikuvaa voisi hyvin pitää impressionistisena johdantona Merelle, johon se on sidottu myös sävellajisuhtein C/a. Aksentein merkityt melodianalut syttyvät yhtäkkiä ja häipyvät vähitellen. Ainoa nuottiin merkitty nyanssi on ppp sekä lopun perdendosi
pppp. Hiljaiset sävyt muodostavat suuren kontrastin seuraavan preludin, Meren voimallisuuteen. 

Meri on tunnetuin ja esitetyin 24 preludin joukosta. Syynä tähän on ilmeisesti sen virtuoosisen vuolas tekstuuri, joka liikkuu pääosin forte-fortissimo -nyanssein. Vesi oli Palmgrenia jatkuvasti kiehtova elementti, eikä Meren dynamiikasta ole pitkä matka Virta-konserton voimiin. Suomessa vaikuttanut tanskalais-ranskalainen pianisti France Ellegaard tavoitti näiden molempien teosten impressionistisuuden suurella intensiteetillä, epäilemättä osin johtuen hänen ranskalaisen koulukunnan pianismistaan. Meressä on havaittavissa joitain viittauksia vain kaksi vuotta aiemmin sävellettyyn Debussyn La Meriin. Sen orkestraaliset sävyt, dialogit ja fanfaarirytmit tuovat erityisesti väliosassa mieleen Debussyn. Palmgren pysyy kuitenkin uskollisena omalle sävelkielelleen ja myöhäisromanttiselle pianismilleen. 

Preludi H-duurissa Veloce nro 13 on yksi kokoelman viehättävimmistä. Säestys ja melodia on kirjoitettu vaihtelevasti ristikkäin molemmille käsille, hyödyntäen eri rekisterien sointeja kekseliäästi ja pianistisesti. Melodiat ja kuvioinnit soljuvat vapaasti eteenpäin, ja pitkät fraasit häivyttävät 3/4- tahtilajia. Preludi on soinnillisen vapauden, ilmaisullisten sävyjen ja kuvion sujuvuuden harjoitus, ja sitä voisikin pitää myös konserttietydinä. Teeman molto espressivo kontrastoituu irtonaiseen leggiero kuviointiin, joka muodostaa melodian taustalle jatkuvan, tasaisen liikkeen ja värityksen. Eri sävellajeissa toistuva teema pysyy muuttumattomana ja levenee lopuksi forteen. Tämä preludi on poikkeuksellisesti kokoelmassa ilman selvää sävellajisuhdetta edelliseen tai seuraavaan preludiin. 

D-mollipreludi nro 14, Pesante, on yhdenlainen avain Palmgrenin pianismiin: täyden resonanssin ja värikylläisen fortissimon harjoitus. Kaikki osan kosketustavat ohjaavat irtonaisen forten tuottamiseen. Näitä ovat aksentoidut repetitio-oktaavit, niitä säestävät portato-soinnut sekä lopuksi molemmin käsin soiva täyteläinen sointu oktaavitekstuuri. Preludi päättyykin fff-nyanssiin ja grandiosoon. Grandioson voi kokea tarkoittavan myös soittamisen suurta fyysisyyttä - koko kehon resonanssi synnyttää soivan, myöhäisromanttisen, ”suuren tyylin” pianistisen hehkun. 

Preludit 13-18 

Preludi antaa osviittaa siitä, millaisia soinnillisia työkaluja ja valmiuksia Palmgrenin fortissimojen esittäminen pyytää. 

D-mollista Palmgren siirtyy seuraavan preludin B-duuriin, joskin Piiritanssi soi pääosin F7- harmoniassa, luoden näin myös rinnakkaisduurin vaikutelman edellisen kanssa. Tanssin Con grazia (Allegro) esittämisessä keskeistä on melodian tarkka artikulaatio sekä tanssillisten aksenttien oikea sijoittaminen, mikä synnyttää autenttisen kansanmusiikillisen tunnelman. Osassa on koettavissa eksoottisempia värityksiä, joita erityisesti väliosan harmoniat ja kvintolirytmit luovat. Espanjalaisen musiikin mestari Alicia de Larrocha vaati pianistioppilailtaan juuri aksentointien ja rytmisten artikulaatioiden tarkkaa toteuttamista ja fyysistä kokemista erityisesti kansanmusiikkivaikutteisten teosten esittämisessä, ja tämä lähestymistapa sopii myös moniin Palmgrenin sävellyksiin. 

Kuudestoista preludi Andante con moto on kokoelman varsinainen F-duuri-sävellys, johon Palmgren liukuu sisään g-ges-f bassolinjan myötä. Teos on soinnillisen balansoinnin suuri harjoitus. Melodia kulkee vaativassa pp-nyanssissa vasemman käden soololinjana, jota seuraa oikean huokaava, harmonisesti ja otteiltaan haastava sointusäestys. Jatkuvasti vaihtelevien, otteiltaan laajojen nelisointujen täydellinen balansointi ja fraseeraus bassolinjaa vasten ei ole helppo tehtävä, koska pitkien bassoäänten on oltava tasapainossa jokaisen säestävän soinnun kanssa. Tämänkaltainen vaativa soinnillinen balansointi tuo mieleen Chopin-soiton haasteet. Intiimissä sotto voce -jaksossa Palmgren kirjoittaa melodian ääriäänille ja niitä säestävät soinnut kudoksen keskelle. Tekstuuri vaatii kyynär- että olkavarren erittelevää soinnillista tuottamista yhdistettynä rannetekniikkaan. Teos saavuttaa huippunsa intohimoisen stringendon myötä, päättyen hallittuun pianissimoon. 

F-molli-preludi Allegro agitato nro 17 on kiihkeä manaus tai loitsu, tanssien ugrilaisrytmiikasta tutussa 5/4-sävellajissa. Teeman tehokas esittäminen vaatii ranteen irtonaisuutta molempiin suuntiin ja kykyä yhdistää noihin liikkeisiin nopeita aksentteja kyynärvarren avulla. Forten staccato-oktaavit ja soinnut pyytävät sykäysmäisiä atakkeja olkavarresta ja koko kehosta saakka. Loitsu päättyy hehkuvaan C-duuriin. 

Seuraava preludi, Duo, tuntuu jatkuvan suoraan edellisen lopusta niinikään C-duurissa. Sävellaji on edellistä preludia puoli sävelaskelta korkeampi, fis-molli. Esitysohjeeksi on annettu Rubato, ja osan vuoropuhelu soljuukin hyvin vapautuneesti käsien sointeja ja pianon rekistereitä vaihdellen. Melodiaa säestää kiihkeä sointuportato. Duon harmoniakenttä on vakiintumaton, ja fis-molli varmistuu sävellajiksi vasta osan puolivälissä. Fraasit ovat kiinnostavasti kolmetahtisia rakkaudenosoituksia. Vuoropuhelu saavuttaa ykseyden teeman fortissimossa, jota pakahtuva sointusäestys myötäilee. Loppua kohti sydämen pamppailu rauhoittuu, ja teema vaipuu yksin mietiskelevään espressivoon. 

Edellisen preludin fis-molli vaihtuu Fis-duuriin Linnunlaulussa, joka on kokoelman tunnetuimpia preludeja. Aikoinaan se oli useimpien suomalaispianistien ja joidenkin kansainvälisten konserttipianistienkin (esimerkiksi Myra Hess ja Wilhelm Backhaus) suosima encore-kappale, jonka Benno Moiseiwitsch on levyttänyt. Allegro giocoso ohjaa lennokkaisiin pyrähdyksiin ja nopeisiin kaarroksiin. Nuottitekstuuri on tahtiiviivoista vapaa, improvisoidun ja luonnollisen oloinen (a piacere). Itseasiassa linnun viserrystä suoraan kuvaavana teos voi hyvinkin olla lajityyppinsä ensimmäisiä – Schumannin ja Griegin linnunlaulut ovat vielä sidottuja musiikin harmonisiin ja rytmisiin rakenteisiin. Palmgrenin teoksen vapaapulsatiivisuus, kromaattisuus ja suoraan linnunlaulua imitoiva musiikki vihjaavat pikemmin Messiaenin suuntaan. 

Kahdeskymmenes preludi on tumma surumusiikki, In Memoriam, Lugubre. Sen muoto on karulla tavalla pelkistetty. Tekstuuri rakentuu kolmesta kellomaisesta sointikerroksesta, korostaen erityisesti matalinta bassorekisteriä, jonka aluksi vaimea sointi kumisee ikäänkuin haudan takaa. Surun tai kivun tunnetta luo basso-oktaavien ja melodiasointujen välille syntyvä dissonanssi, jota

Preludit 19-24 

soinnillisen kudoksen vaatima pedaali korostaa. Osa päättyy raskaaseen largamente huokaukseen es-mollissa, jonka fraseeraus vaatii soinnin juurruttamisen kehoon, tehden siitä konkreettisen ja fyysisen. 

Seuraava preludi c-mollissa on eräänlainen intermezzo, transitio surumusiikin jälkeen. Kellomainen tekstuuri jatkuu oikean käden toisteisessa sävelostinatossa. Epätoden tuntua luo bitonaalisuus, joka muodostuu oikean as-keskiön ja vasemman c-molli sävellajin välille. Tämä harmoninen välitila säilyy kappaleen viime sointuun saakka ratkaisemattomana. Harmonista hämmennystä voi pitää myös eräänlaisena psykologisena reaktiona edellisen osan surutematiikkaan. Preludi on Palmgrenin ensimmäisiä bitonaalisuutta ja ostinatoelementtejä hyödyntäviä teoksia, joita hän myöhemmin sävelsi paljonkin, erityisesti Amerikan-vuosinaan. 

Hämmennys vaihtuu elinvoimaan kokoelman viimeisessä Kansan tapaan -preludissa Es duuri, Alla marcia. Se on pohjoismaisin värein soiva pelimannimarssi klarinetteineen. Länsirannikon kasvattina Palmgren kuuli tämänkaltaista musiikkia lapsesta saakka, ja hänen pianotuotannossaan on kymmeniä klarinettimusiikkiin viittaavia pelimannivaikutteisia sävellyksiä. Kiinnostavaa on, että nämä katkelmat ovat useimmiten ad libitum -kertauksin merkityt, korostaen niiden kansanmusiikillista luonnetta. Klarinetti on tärkeä soitin myös Palmgrenin pianokonsertoissa, ja esim. Virrassa sen luonne on juuri pelimannihenkinen ja improvisatorinen. Erilaiset marssirytmit, enemmän tai vähemmän kansanmusiikkia heijastavina, ovat yksi toistuva elementti Palmgrenin musiikissa ylipäänsä. 

Kahdeskymmeneskolmas preludi b-mollissa on nimeltään Venezia. Palmgrenin mukaan se sisältää tuskallisia muistoja Venetsiasta, jonne puoli tuntia ennen saapumistaan hän oli telonut oikean käden keskisormensa junassa giljotiinin lailla sulkeutuvaan luukkuikkunaan. Teoksen esitysohje Malinconico voi viitata näihin kokemuksiin. Toisaalta preludin kaikkialla keinuva raskaan veden tuntu, veden pinnassa välkkyvät värit, kuun ja lyhtyjen heijastukset sekä historiallisten kivirakennusten hahmot kanaalien pimeydessä synnyttävät juuri melankolista, pimenevän illan ja tumman veden pelottavaakin tunnelmaa. Pääteema voi tuoda mieleen kanaalissa kulman takaa kantautuvan, kaiussa värittyneen ja impressionistisia värejä saavan gondolieerin laulun – toisaalta tämä hieman tuskainen laulu sopinee myös kaupungissa kirurgia etsineen Palmgrenin tuntoihin. Osa sisältää erityisen paljon kokosävelkulkuja ja on yksi eheimpiä Palmgrenin sävelmaalauksia. Pianistiselta kannalta preludi vaatii korkeimman taitotason sormitusoppia sekä joustavien ja vaihtelevien äänentuottotapojen sekä vaativien terssi-sekstilegatokulkujen täydellistä hallintaa. 

24 preludia päättyy rinnakkaiseen Des-duuriin sävellettyyn Sotaan, Allegro marziale. Sen iskevä dynaamisuus ja rytmillisyys yhdistyvät esittäessä irtonaiseen ja ketterään kehonkäyttöön. Sempre marcatissimon staccatojen ja aksenttien kontrastina ovat basson legatomotiivit, jotka rakentavat yhdessä oikean käden sointukulkujen kanssa harmonisia yllätyshyökkäyksiä vihollista vastaan. Nämä kadenssit ovat poikkeuksellisia; G7/Des, F7/A sekä lopun- peräänantamaton D/Des. Vain siirtymä väliosaan on perinteinen Des7/Ges. Väliosassa rytmikäs tekstuuri siirtyy vasemmassa kädessä melko korkeaan rekisteriin, jonka on ylläpidettävä ja kasvatettava voimaansa edelleen. Huippukohtiin Palmgren on sijoittanut ristikkäisiä otteita ja suuria hyppyjä, joiden esittäminen vaatii suuren tarkkuuden lisäksi erityistä soinnillista hallintaa. Palmgrenin herooinen fortissimokin on toteutukseltaan soinnillisen maalaava.